Mujinkou - 無人港

Sakaiminato, Tottori

2010-10-04T13:29:00.016+09:00

Näytä suurempi kartta

Pitkästä aikaa pieni päivämatka venyi etäisyytensä vuoksi edestakaiseksi lentomatkaksi ja yhden yön yöpymiseksi Tottorin prefektuurin Yonagossa. Matkan kohteena eivät olleet lukuisat tunnetut (?) kuumat lähteet eikä (tosiaankaan!) ruoka, vaan Yokait, eli Japanin perinteiset mörököllit.

Päiväreissu alkio junamatkalla Naritan lentokentälle, josta jatkoin ANA:n koneella Yonagon lentokentälle. Vaikka matka suuntautui Kansain yli ja melkein toinen mokoma, lento kesti vain vähän yli tunnin. Koko matkan satoi vettä, ja Fuujin-san (tai Aelous klassisesti, tai Ilmarinen näin kotoisasti sanottuna) kyllästyttyään kapteenin lähestymisliitoon huolehti että koko koneellisella matkustajia olisi laskun jälkeen takapuoli hieman hellänä.

Sade oli päättynyt ennenkuin pääsimme ulos koneesta. Koska lentokenttä oli tasan puolessa välissä kohdettani ja hotelliani, suuntasin reppuineni ensin hotellille, jossa huoneessani odottivat valmiiksi matkatavarat sängyn päällä - mikä tuotti hetkellistä hämmennystä sillä kannoin matkatavaroitani vielä selässäni. Käväisin pikapikaa uudelleenkoodattamassa avaimeni, dumppasin (tällä kertaa omat) matkatavarani omalle sängylleni ja kipaisin takaisin lentokentän ohi Sakaiminatoon.

Päästyäni Sakaiminatoon en erityisemmin tarvinnut opastusta, koska Shigeru Mizukin patsaat johtavat asemalta aina Yokai-museoon asti. Ilta oli hämärtymässä hyvää vauhtia, ja kameran kanssa sekoiluun meni oma aikansa, joten kun pääsin kuvaamaan patsaita, alkoi olla jo hyvinkin pimeä. Mikäs siinä salamavalon välähdellessä, patsaatkin antoivat sitä oikeaa tunnelmaa.

Kamerani akun vetäessä viimeisiään siirryin taas juna-asemalle odottamaan Nekomusume-yokai -teemaista junaa, jolla puuskutin takaisin Yonagoon lataamaan omaani ja kameran akkua. Iltajunat kaikkialla maaseudulla tuntuvat olevan täynnä pelkkiä koululaisia.

Aamulla, herättyäni ja syötyäni lähdin takaisin Sakaiminatoon, jossa otin kaikki edellisenä iltana otetut valokuvat uudestaan, tällä kertaa päivänvalossa. Myös matkalla olleet kaupat olivat auki, kuten myös Yokai-museo. Kaupoista tuli tuliaisten lisäksi myös Yokai-luettelo ja GeGeGe no Kitaro -mangasarjan ensiversio Hakaba no Kitaron kolme ensimmäistä osaa, joissa Kitaro ei ole kovinkaan kiltti yokai.

Illan taas hämärryttyä siirryin hyvin tallomani Sakai-linjan puolessa välissä sijaitsevalle Yonago Kitaro -lentokentälle. Koneen päästyä ilmaan katselin hetken Japanin valoja, joista tunnistin ainakin Koben, Osakan ja palasen Kiotoa, ja nuokuin lopun matkaa Naritan lentokentälle. Sieltä pääsin viimeisellä junalla kotiin.

Reissu oli lyhykäisyydessään yllättävän virkistävä. Yonagossa olisi ollut muutakin katseltavaa, mutta ainakin omasta mielestä matkan mielekkyys johtui mm. siitä etteivät muut kohteet erityisesti kuuluneet matkasuunnitelmiin. Sen verran oli kyllä aikaa, että jokin lähiseudun nähtävyys olisi vielä mahtunut aikatauluun, mutta edellä mainitsemani Shoji Uedan valokuvamuseo ei sittenkään kuulunut lähiseutuihin, varsinkaan sadesäällä.

Mutta seuraavaksi Yakushimaan, joka sijaitsee jossain päin merta Japanin ja Okinawan välillä, ja jossa kuvattiin Mononoke Hime!

Perheenlisäystä - Bushnell Yardage Pro

2010-06-30T14:25:00.012+09:00

Hiljaisen kevään ja ilkeän sadekauden vastapainoksi hankin uuden lelun. Bushnell Yardage Pro Compact 600 on ihan kivankokoinen IR-laserilla käyvä etäisyysmittari. Jokanörtin leikkikalu.

Yardage Pro on isompi kuin koura, mutta muotoilullaan sopii hienosti yhdellä kädellä käytettäväksi. Kaksi kontrollinappiakin ovat juuri sopivasti sormien kohdilla. Monokulaarinen tirkistely, eli kuvan keskimmäinen on nelinkertaisesti suurentava minikiikari ja kaksi isoa silmää ovat laserlähetin ja -vastaanotin. IR-laseria sanottiin turvalliseksi silmille. Uskokoon ken tahtoo, kun kerran luottaa ei tarvitse.

Kontrollinapeista suurempi oli virta/mittausnamiska, ja pienemmällä saa käyttötilan vaihdettua. Sade ja heijastavat pinnat tuottavat omat mittausongelmansa laserille, joten niille on oma käyttötilansa. Laitteessa on myös skannausmoodi.

Mittaustarkkuus on ±1 metri, joten mitään erityisen tarkkaa sillä ei voi mitata. Toisaalta, maksimietäisyyksillä puhutaan alle kahden promillen vaihteluista, ja yli viiden prosentin virheitä ei synny kun niin läheltä ei saa mitattua. Mattapinnoille maksimi mittausetäisyys on noin 600 metriä ja heijastaville vajaa tuhat. Spekseissä ja manuaalissa puhutaan jaardeista (jenkit sitten vihaavat sivistyneitä mittoja), mutta laite itse puhuu kunnollisesti metreistä.

Laitteen toistavuus on erinomainen. Vaikka kuinka monta kertaa samaa kohdetta mittaisi, tulos oli aina sama. Ei ollut kun testasin muutaman nykyaikaisemman version Tokion lintufestivaaleilla.

Laitteen sisäinen näyttö on hyvin simppeli ymmärtää. Kohde tähtäimen keskelle ja nappi alas. Vasempaan ylänurkkaan tulee teksti "Laser" kun laser on käytössä, ylhäällä mittapalkki kertoo mittauksen laadun (varmuuden) ja alhaalla matka metreissä. Laitetta on huomattavasti mukavampi käyttää kuin löytää sille käyttöä.

Hintaa lelulle ei tullut oikeastaan mitään. Siis oikeasti. Niinku ilmainen. Firma on joskus jälleenmyynyt näitä, muttei enää joten näyttelykappaleista piti päästä eroon, ja ehdin ensimmäisenä paikalle. 9 voltin paristo kymmenen vuoden takaa vaihtoon ja taas pelitti. Mahtava firma. Melkein voisin luulla että tekisi mieleni myös tehdä töitä vastineeksi. Pölyjen pyyhkiminen kyllä kävi työstä.

Nokogiriyama, Chiba. Osa 2/2

2010-04-15T16:33:00.001+09:00

Paluumatkaa varten tarjolla olisi ollut pitkä ja viehättävä, mutta toisen kerran saman päivän aikana aika raskaalta tuntuva junamatka samaa reittiä takaisin. Mutta tarkkasilmäisimmät huomasivatkin jo, kuinka kuvissa matkustajalaiva saapuu satamaan, nngehee!

Näytä suurempi kartta

Noin 40 minuuttia kestävä autolauttareitti on Tokionlahden ylittävä Hamakanaya-Kurihama, jolla pääsee Chibasta Kanagawan puolelle Uraga-kanaalin kohdalta ja kiertämättä Tokion kautta monta monta tuntia. Kurihamasta sitten menee parikin junareittiä Yokohaman kautta Tokioon.

Eli päästyäni alas vuorelta (jossa muuten näin tämän vuoden ensimmäiset kirsikankukat) suuntasin suoraan satamaan. Matkustajaterminaali oli identtinen aivan kaikkien vähnkin isompien terminaalien kanssa. Hallista löytyi lippumyymälän lisäksi kahvila ja matkamuistomyymälöitä. Lippu maksoi 700 jeniä, ja koska lähtöjä oli "puolen tunnin välein" (laivoja on kaksi ja matka kestää 40 minuuttia, tämä matematiikka ei ole vielä auennut minulle, ellen sitten missannut kolmatta alusta), laivaan pääsi saman tien. Kuten parkkitalojen sisäänheittäjät, lippukoneista huolimatta lipun tarkistus (alku- ja loppupäässä) tapahtui seniorivoimin. Laiva lähti kuten junat, minuutin tarkkuudella.

Paatti ei ollut mitään ruotsinlaiva-tasoa, mutta matkustajakansia oli kolme. Autoille ja raskaille matkatavaroille oli alakansi, keskikannella oli istumapaikat ja nuudelikuppila, ja yläkannella saatiin taistella tuulta ja aaltoja vastaan. Kuvassa on paluuta tekevä sisaralus.

Levähdin tuoleissa kunnes alus lähti, kävin tankkaamassa varastot alkoholia myyvästä juoma-automaatista ja siirryin yläkannelle, jossa viihdyin koko matkan ajan. Kun vihdoin pääsee "merelle", ei tilaisuutta hukata jossain alakansilla. Juotuani siiderin laivakin ajoi paljon tasaisemmin.

Tokionlahti on vilkas paikka. Reittialuksille yleensä annetaan tilaa, mutta muut olivat jotain 50 kertaa suurempia. Liikennesäännöt eivät selvenneet mutta emme sen kummemmin väistelleetkään ketään. Sitä LNG-tankkeria olisin voinut väistää, mutta kuten kuvasta näkyy, se meni ohi kun olin vielä vuorilla.

Muutamista kelluvista ruosteläjistä tuli mieleen laivavarustamopeli "Ports of Call". En minäkään koskaan huoltanut aluksiani.

Taivas ehti hämärtyä aika lailla ennenkuin pääsimme Kurihamaan. Vaikka matkaa olisi vielä kolmisen tuntia, iltahämärässä satamaan tulo oli mahtava fiilinki!

Reissulla oli Chiban golf-kentiltä palaavia papparoita, joten sen varustemäärän ja heidän liian hassujen vaatteiden vuoksi en ahtautunut samaan bussiin, vaan päätin kävellä pari kilometriä Kurihaman keskustaan. En erityisemmin käytä sitä, mutta nyt illan hämärtyessä ja viilentyessä, ja väsymyksen noustessa pleikkarin GPS tuli hyvään rakoon.

Vaikka Nokogiriyama ei tuonutkaan sellaista vuorikiipeilytunnelmaa mitä yleensä etsin vuorilta, laivamatka päivän lopuksi oli ihan miellyttävä plussa. Vuorilta merelle yhden päivän aikana!

Kamera: Canon EOS Digital N, 28-50mm ja 70-300mm

Nokogiriyama, Chiba. Osa 1/2

2010-04-07T16:39:00.001+09:00

Näytä suurempi kartta

Nokogiriyama löytyi aika perustyylillä: Google mapista etsin vuoren joka olisi lähellä merta. Ilmat olivat lämmenneet niin että nyt piti päästä sekä vuorille että meren äärelle.

Nokogiriyamalle ei sitten loppujen lopuksi tullut korkeutta kuin muutamia satoja metrejä, liian vähän että niitä olisi viitsinyt laskeskella. Kuitenkin köysiradan täti kysyi huolestuneena monta kertaa että haluanko ihan totta kiivetä parisataa metriä.

Jos täti sitten tarkoitti sitä, että portaat olivat liukkaan sammalen peitossa koko matkalta. Portaista löytyi myös veden virtausjälkiä. Ovat ilmeisesti olleet aika kauan. Nokogiriyamalle on useita kiipeilyreittejä, mutta kartattomana otin sen minkä täti neuvoi. Tie lähti heti köysirataterminaalin takaa ja päättyi ylemmän terminaalin taakse.

Pääsin melkein huipulle ennenkuin puut väistyivät ja näyttivät sekä Hamakanayan (jossa nousin junasta) että eteläisen Hotan kaupungit. Hotassa oli biitsi!!

Kiipeilypolku päättyi köysiratarakennuksen taakse, jossa joku paikallinen veisteli pöllöjä vulkaanisesta puusta. Siis puusta joka ei ehtinyt ihan kunnolla palaa pois ennenkuin laava ympäröi sen kiven sisään, jossa se odotti 1500 vuotta että joku pöllö kaivaa sen esiin ja veistää sen omaksi kuvakseen. No ei sentään, olivat niin söpöjä että ostin kaksi.

Sain hieman etsiskellä lounaspaikkaa, sillä Nokogiriyaman huippu oli aika karuksi rakennettua betonia. Sellaista ei löytynyt, joten siirryin vuoren rinteelle rakennetun Nihonji-temppelin alueelle. Sisäänpääsy maksoi 600 jeniä, mutta kuulemma näkymät ja temppelin omat nähtävyydet olisivat sen arvoisia. Temppelialueen sisältä tosiaan löytyi viehättävä näköalatasanne, jossa söin sushini ja katselin maisemia.

Temppelialueella sijaitsee nähtävyytenä mm. 1500 Arhatia, eli 1500 valaistuneen kivipatsaat.

Patsaat olivat jännän eläväisiä lähinnä siksi, että ne on hakattu hyvin luonnollisiin asentoihin. Jotkut meditoivat, toiset juttelevat keskenään, jotkut vaan elbaavat.

Pimeimmissä kallionkoloissa oli paljon patsaita, joilta oli päät hakattu irti. Ne toivat oman Haunted house -tunnelmansa aurinkoiseen päivään.

Nihonji-temppelissä on myös oma Daibutsunsa, joka on Japanin suurin veistetty Daibutsu reiluine 31 metreineen (patsaana on isompikin). Daibutsun edessä olevalla tasanteella oli meditoivaa nuorisoa ja buddhalaismunkit antoivat rukouskellon käytön opastusta kolmevuotiaille nassikoille. Lepäsin itsekin hieman ennen paluuta. Vaikka olin laskeutunut jo vuorenrinteen puoleen väliin, palatakseni minun pitäisi kiivetä takaisin ennenkuin pääsisin aloittamaan laskeutumisen.

Nokogiriyamalle (鋸山) eli Hamakanayan asemalle (浜金谷) pääsee Tokiosta Keio-linjalla (京葉線) Sogan (蘇我) suuntaan. Vaihto Uchibo-linjaan (内房線) tapahtuu siellä ja matkaa menee noin pari tuntia. Hamakanayassa on kombini lähellä satamaa, ja huipulla on jonkinlainen syömälä ja juoma-automaatteja. Nihonji-temppeliltä pääsee pois autollakin tietä pitkin, mutta ko. tiellä kävely on kielletty.

Paluu on sitten oma juttunsa valokuvineen. Jatkamme tästä!

Kamera: Canon EOS Kiss Digital N (28-50mm ja 70-300mm)

Ooyama, Kanagawa

2010-03-31T18:24:00.000+09:00

Näytä suurempi kartta

Ooyama-vuori löytyy Kanagawasta. Semmoinen löytyy myös Tokiosta, Tottorista, Aichista ja Kagawasta. Tokushiman Ooyamaa en laske, se on sama kuin Kagawan (puolet ja puolet). Ooyama on tämmöinen japanilaisten versio Pyhäjärvestä - kaikilla pitää olla vähintään yksi.

Ooyama on yksi temppelivuorista, eli huipulla löytyy temppeli heille joiden usko on ollut tarpeeksi vahva kiipeämiseen (uusi sana jaloille). Ooyaman temppeli on yhdistetty shinto- ja buddhalaistemppeli. Varmaankin heitä varten jotka kauhean kiipeämisen jälkeen havaitsivat nousseensa väärälle vuorelle. Korkeutta löytyy 1200 metriä, ja te muut pääsette 700 metriin köysiradalla.

Matka juurelle oli yllättävän kivuton. Vaikka matkaa oli kolmisenkin tuntia, junanvaihtoja oli vain kaksi. Odakyuu-linjan Isehara-asemalta pääsee juurelle asti kivasti bussilla. Bussiasemalla juttelin erään paikallisen kanssa, joka myöhemmin kauhisteli sitä että nousen alusta asti jalkaisin. Kanagawassa on aina ollut ystävällisempää porukkaa kuin missään muualla Kanton alueella.

Matka 700 metriin, eli köysiradan pääteasemalle kesti yllättäen vain puolisen tuntia. Polulla oli paljon portaita, jotka eivät olleet niitä puolen metrin korkuisia. Reitti oli aika vaikeatajuinen, sillä polkuja oli monta eikä karttoja ja kylttejä sen kummemmin ollut. Kuitenkin mitä korkeammalle pääsi, sitä luotettavammaksi kävi se vuorikiipeilijän suunta-aisti - "Mennäänkö ylös vai alas?".

Matkalla oli useita välitemppeleitä, joista useimpien sisäänkäynnit olivat paljon houkuttelevampia kuin tuo ylläolevassa kuvassa oleva. Portaiden vierillä oli pieniä ilkeän näköisiä patsaita varmistamassa... jotain.

Hieman 700 metrin väliaseman jälkeen alkoivat maisematkin näyttäytymään. Sää oli hieman pilvinen ja tuuli aivan hirveä, mutta jotain aina näkyi. Nouseminen vaikeutui huomattavasti, sillä puut eivät suojanneet enää tuulelta ja ne alempaa puuttuneet maksiportaat oli kerätty kaikki tänne. Maisemia sai vähän väliä jäädä ihailemaan, koska jalat käski niin.

Ylös asti päästiin parin tunnin kiipeämisellä, ja se ei ollut erityistä herkkua. Polku oli täynnä pään kokoisia irtokiviä, ja alas suuntautuva liikenne oli aika raju. Siinä sai koko ajan vahtia ettei jalkojen alle jää kiviä ja ettei alas suuntautuva potkaise sellaista päähän.

Ooyama on aika keskellä asutusta, joten talorykelmiä löytyi puolin ja toisin.

Huipulle päästyäni otin kuvia ja söin, mutta muuta huipulla ei oikeastaan voinut tehdä. Eräs kiinalaisryhmä kokkasi nuudeleita. Olis varmaan maistunut mullekin. Mutta oli oma vuorikiipeilyvakioruokani sushikin ihan hyvää.

Huipulta lähti useita polkuja, ja paluureitin valitsin sen mukaan mistä päin ei tuullut. Nousussa tuuli auttoi ihan kivasti, mutta siinä lenteli erinäisiä kappaleita, enkä halunnut varoa pään yllä olevia kiviä, jalan alla olevia enkä päin näköä lentäviä oksia. Lähdin päinvastaiseen suuntaan, joka osoittautuikin paljon mukavammaksi kävellä, sillä polku oli hyvin hoidettu. Polku päättyi väärälle puolelle, mutta toiselle puolelle pääsi kiertopolkua pitkin. Siellä ei ollut niin paljon korkeuseroja, joten jalatkin lepäsivät.

Tämäkin kiertopolku oli varustettu temppeleillä, joita vartioivat lohikäärmeet. Kiertopolku päätyi köysiradan pääteasemalle. Viimeinen köysirata oli jo lähtenyt ja ravintolatkin kiinni, mutta ainakin vessa löytyi.

Viimeiset 700 metriä (eli lyhyt puolen tunnin pyrähdys kiivetessä) näytti myös uusia maisemia. Kuten niin monessa kiipeilytemppelissä, miehille ja naisille on omat polkunsa. Paluu tapahtui miesten kovempaa polkua (koska en löytänyt sitä noustessa) myöten, ja kovan tuulen jäljen näkyivät kyllä. Polun varrelta löytyi useita vaakatasoon jämähtäneitä puita, joita teki mieli kävellä toiseen päähän jos olisin onnistunut unohtamaan, että puiden alle mahtui viisikerroksinen talo.

Kotiinpaluu tapahtui Iseharan Tokyu-tavaratalon kautta, jonne lähdin etsimään raamen-ravintolaa. Onnekseni siellä ei ollut muuta, ja raamen gyozalla ja oluella oli tosi maittava päätös tämänkertaiselle päiväreissulle.

Ooyamaan pääsee Odakyuu-linjan (小田急線) Iseharan (伊勢原) asemalta bussilla n:o 10 (大山ケーブル) aina pääteasemalle asti. Ennen köysirata-asemaa on useita ravintoloita ja juoma-automaatteja, mutta suuremmat syömiset kannattaisi ottaa mukaan jo Iseharan asemaa ympäröivistä kaupoista.

Tällä kertaa en merkitse kuviin speksejä, koska oikeastaan jokainen epäonnistui. Ehdin unohtaa jo suurimman osan syksyn aikana kehitellyistä jekuista. Nyt muistan taas, merkkaan ne seuraavasta lähtien.

Kamera: Canon EOS Kiss Digital N (28-50mm ja 70-300mm)

Oosanbashi, Yokohama

2010-03-24T11:04:00.004+09:00

Näytä suurempi kartta

Oosanbashin laituri on viralliselta nimeltään Yokohaman kansainvälinen matkustajaterminaali. Sillä on historiansa, mutta tässä asiayhteydessä kiinnostaa vain sen katolle rakennettu, yleisölle vapaa oleskelualue.

Laituri on keinotekoinen rakennelma, mutta sen katto on rakennettu näennäisesti epätasaiseksi, aivan kuin katolla olisi paksu ja epätasainen maakerros. Tämän lisäksi "maakerros" on lähestulkoon kauttaaltaan laudoitettu.

Nousevat, laskevat ja muutenkin kaltevat kulkuväylät on kaikki puupintaisia, mutta ei siinä vielä kaikki.

Jopa laajemmat "kukkulanhuiput" ovat laudoitettuja! Jännä paikka. Ja näkymä Tokionlahdelle on erinomainen.

Oosanbashi näyttäisi olevan paikka, jonne ei ole hyvä joutua kaksin sellaisen henkilön kanssa johon ei suhtaudu romanttisesti. Viulunsoittajia ei ollut, mutta en usko että kukaan olisi sellaista pitänyt eriskummallisena.

Oosanbashi sijaitsee Minatomiraista etelään, Akarengan toisella puolella. Siinä on shoppailut, huvipuistottelut ja illan romanssit kätevästi samassa paikassa.

Lähin asema on Minaromirai-linjan (みなとみらい線) Nihonoodoori-asema (日本大通り), mutta suosittelisin parempana Negishi-linjan (根岸線) Sakuragichou-asemaa (桜木町), jonne on mahdollista päästä ilman vaihtoja Tokiosta ja sieltä pääsee paremmin Minatomiraihin ja Yokohama Landmark Toweriin (yo. kuvassa se korkein). Illalla sitten paluu voisi tapahtua Oosanbashin ja Yokohaman kiinalaiskorttelin ravintoloiden kautta.

Kamera: Casio Exilim W53CA (28mm)

Kevät tuli, eikä talvea kukaan halua muistella

2010-03-23T15:23:00.000+09:00

Muutaman kuukauden tauon jälkeen alkaa Mujinkoussakin tapahtua. Talviurheilua kun en harrasta, ei kirjoitettavaa eikä valokuvattavaa ole sen kummemmin ilmestynyt. Olen vain värjötellyt kylmässä kämpässä.

Mutta nyt kevään taas kolkutellessa on luumukukinnot nähty ja kirsikankukat odottelevat vuoroaan, kevään ensimmäinen vuori on valloitettu ja uusia puistojakin on löytynyt, lähinnä tuolta Yokohaman suunnalta nyt kun kaikki kevään ammattinäyttelyt on buukattu sinne Yokohama Pasificoon. Ja nappasin myös yhden objektiivin kameraan. Tämä tarvitsee ehdottomasti testikuvat, joten se tulee aikanaan.

En erityisesti muodista välitä, mutta ulkoiluvaatteita etsittäessä suosittelen ehdottomasti Mitsui Outlet Park Makuharia, aivan Makuhari Messen aseman vieressä. Onhan noita ympäri Japania, mutta Makuhari Messe on muutenkin ihan kiva paikka. Se on nimensä mukaisesti iso kauppakeskus pelkkiä outlettejä. Tyylikäs Asicsin tuulipaita (siis ei puku eikä sen yläosa, vaan ihan tuulenpitävä paita, kerron tuon tärkeydestä sitten Ooyama-vuoren valloituksen yhteydessä) 4500 jenillä!! Ja siihen päälle myös Asicsin hölkkäpaita 2000 jenillä! Suomessa olisi saanut maksaa satasen molemmista.

Mutta se välitiedotuksesta.

Ruskaraportti #004

2009-12-07T15:09:00.017+09:00

Tämänkertainen ruskapartio ei suuntautunutkaan kovinkaan kauas - Koishikawa Korakuen sijaitsee ihan Tokyo Domen vieressä. Runsas lehvästö ja vaihtelevat korkeuserot peittävät ympäröivät rakennukset ja liikenteen hienosti mutta ei tehnyt mitään metelille, joka pääosin tuli Tokyo Domen idolikonsertin suunnasta. Idyllisyydettömyydestään ja sisäänpääsyhinnastaan huolimatta puisto oli aika täynnä. Ja loppujen lopuksi ihan nätti.

Ruskaa oli runsaasti ihailtavaksi, ja Korakuenissa pääsi oikein kävelemään sen keskelle.

Syytä on vaikea osoittaa sormella, mutta en loppujen lopuksi kokenut Korakuenia erityisen virkistäväksi. Värejä kyllä oli, kuten myös penkkejä, mutta fiilinki ei ollut erityisen kevyt. Olettaisin kaupungin mittavan metelin olevan siihen syy. Tai aika aggressiivisten sorsien - karpeille tarkoitetut namipalat menivät niille vähän liiankin kaupaksi.

Edeltävänä iltana löysin vanhasta FinePix-kamerastani uuden ominaisuuden: tähtäimeen ilmestyvä reaaliaikainen histogrammi auttaa kiitettävästi hieman parempien valoisuussäätöjen hienosäädössä ja erityisesti taivaan ylivalottumisen estämisessä. Valitettavasti iloani himmensi kamerani vanhuuden lähestyminen rikkoutuneen säätökiekon muodossa. Kamerani kontrollit hajosivat hyvin nopeasti, mikä oli paljon armeliampaa kuin mitä olisin itse sille suonut huomattuani etten voi säätää enää yhtään mitään. Hetken harmittelun jälkeen opin käyttämään valoisuuden säätöön kamerani tätä ennen käyttämätöntä AE-L -toimintoa. Toisin sanoen, kuvausmoodilla tähtäsin taivaalle siten että valoisuustaso vastasi histogrammissa haluamaani, AE-L:llä lukitsin valoisuuden ja siirsin kameran osoittamaan haluamaani. Kuvanlaatu parani hieman puhtaasti automaattisesta moodista. Prosessi on huomattavasti simppelimpi kuin mitä äsken juuri annoin ymmärtää, ja voisin hyvin ottaa sen vakituisempaankin käyttöön.

Kameraani iskenyt vika (säätökiekon katkennut akseli) on hyvin tiedossa, ja sen korjaamisohjeet löytyvät useiltakin verkkosivuilta. Ruuvit irti, uusi akseli hammastikusta ja kuulemma pelittää taas. Pitää kokeilla joskus.

Ilmat ovat Kanton alueella viilentyneet jo niin että ruska alkaa löytyä lähinnä maasta, joten päätämme ruskaraportoinnin vuodelle 2009 näihin näkymiin. Jatkamme tästä mahdollisuuksien puitteissa sitten ensi vuonna.

Kamera: Fujifilm FinePix S9500 (28-300mm)

Ruskaraportti #003

2009-12-07T10:11:00.010+09:00

Lauantain aikamatkustajasadepilvi ilmestyi pilaamaan päivän vasta iltapäivällä, ja kun kerran oli asiaa Tokyo Towerin juurelle, nappasin kameran mukaan Shiba-puistoa ja Zojoji-temppeliä varten. Shiba-puisto on kiva pienenpieni mutta metelöivästä ympäristöstä erittäin tehokkaasti eristetty puistikko, jossa ihan mielellään syö kombini-lounaan tai pari... kun ilmat lämpenevät. Shiba-puiston rauhallisuutta lisää myös se, että Tokyo Toweriin ramppaavat turistit eivät sinne eksy - paikallisillakin on ongelmia huomata sitä. Yksi syy voi olla läheisyys, sillä Tokyo Towerin yksi jalka melkein talloo puiston alleen.

Shiba-puisto on tyyliltään ns. zen-puisto. Sieltä löytyy puita, polkuja, puroja ja jopa vesiputous. Mitään ei erityisesti hoivata, vaan puisto on niinsanotusti kontrolloimattomassa luonnontilassa. Puistossa on pieni aukio penkkeineen ja kelloineen, siinä yleensä mummut syöttävät tinttejä potkien pulut pois (tietenkin hyvin zen-mäisesti...) ja Tokiolle tyypilliset kissan kokoiset koirat tuodaan sinne melskaamaan pudonneissa lehdissä.

Buddhalainen Zojoji-temppeli, joka on (jostain syystä) kuuluisa kirsikankukistaan (asiaan perehtyneenä syytä tuohon en tiedä enkä ymmärrä) ja televisoidusta uudenvuoden kellostaan, tarjoaa huomattavasti kontrolloidumpaa pusikkoa, joten se ei tarjonnut kuin yhden väripilkun.

Kuvien speksien suhteen siirryin kameralla tiirailemisesta kätevämpään Exif-softaan, joten nyt saan kuviini myös merkinnän jos käytin jotain kuvausmoodia (silloin kuin se on kuvan exif-dataan määritelty). Taas pitää tunnustaa allekirjoittaneen kädettömyys pilvisen sään yllättäessä - moodilla kuvatut ovat nätempiä.

Kamera: Canon EOS Digital Kiss N (50mm)

Kvanttihyppelyä

2009-12-03T17:04:00.006+09:00

Suomessa tuli opittua, että sadepilvet voivat liikkua vähän joka ilmansuuntaan. Nobeyamassa kävi ilmi, että ne tarvittaessa liikkuvat myös vertikaalisesti, vaikkakin samalla liikkuessaan vain pohjoisesta etelään (siinä tuulessa kuten kaikki muutkin). Mutta hetki sitten tuli varsinainen yllätys, että sadepilvet voivat liikkua myös ajassa taaksepäin - säätiedotus selvästi sanoi että sunnuntain sadepilvi siirtyi lauantaille!

Mikä on ihan kiva, sillä ruskaraportit jäivät oletettua vähemmälle huomiolle. No, sunnuntaina jonnekin kivaan paikkaan koko kamera-arsenaalilla! Pian näytän ihan... kiinalaiselta turistilta (Suomenkin turistinähtävyyksien kameravalvonnasta vastaavat japanilaiset käyttävän niitä peukalon kokoisia 50 megapikselin kameroitaan, ei niitä heti huomaa).

Sigman tulikoe, kunnolla tällä kertaa

2009-11-24T11:58:00.028+09:00

Säätiedotuksen luotettavuuteen pettynyneenä (juujuu, get used to it, mutta Japanissa sen luotettavuus on arviolta 85%, joten pettymys oli kova kun luvattua sadetta ei tullutkaan eikä jotain kivaa päiväreissua ollut mietittynä) kävin sitten vain lähimaastossa testaamassa Sigma DG AF 70-300mm F/4-5.6 -teleobjektiivin. Hyppäsin pyörän selkään ja kuvasin sitä sun tätä Sokan puistossa ja Koshigaya Laketownin tekojärven ympäristössä.

Sokan puistossa törmäsin erittäin turhamaiseen tyttösorsaan, jolla oli Joutsen-persoonallisuushäiriö. Erittäin hyvä sellainen.

Iso kuva on rajaamaton, pikkukuva on (noin) keskiosasta koneella rajattu, kunnes pikselit alkoivat paistaa. Pikkukuvasta erottuu pehmeyttä, jonka syy voi olla linssissä mutta todennäköisemmin hetakuso-kuvaajassa. Lintukuvaamisessa tärkeää on tähtääminen linnun silmiin (josta yo. kuva on hyvä "ei näin" -esimerkki) ja nopea valotusaika. Työkaveri nähdessään sorsani tunsi asemansa olevan uhattuna (niin aina) ja ylivoimaista kokemustaan hehkuttaen paljasti hihassa olevan korttinsa (hölmö!), että usein kannattaakin tarkentaa hieman kohteen takana olevaan maastoon. Myös Photoshoppaus on kuulemma japanilaisten lintukuvaajien hyväksymä kuvanparannustekniikka. Minä siis en ole japanilainen lintukuvaaja (vaikka minäkin kyllä croppailen ja skaalailen kuviani).

Tintillämme ei ollut minnekään kiire, mutta seutu ei tarjonnut erityisen tehokkaita referenssipintoja manuaalitarkennukselle. Akku oli ladattu pari päivää aikaisemmin, mutta joko se on kuolemassa pois tai sitten kämpän kylmyys veti tehot melkein nollille, joten piti heittää hyvästit AF:lle toistaiseksi. Canon EOS:ssä (ja varmasti monessa muussakin) on tähtäimessä useampia pisteitä, jotka ilmoittavat myös manuaalisesti räpellettäessä milloin kyseinen kuvan piste on AF-algoritminkin mielestä fokuksessa. Se osoittautui hyväksi virransäästäjäksi.

Lentävien kohteiden ja erityisesti perhosten kuvaaminen on tosi kivaa, eikä sen ymmärtämiseen tarvita edes kokemusta. Yllä olevien lintukuvaamista helpottavien seikkojen lisäksi sarjakuvaus voi poikia yhden muita tarkemman kuvan, kuten tässä kävi. Myös manuaalifokus-friikeille pitää heittää kylmää vettä niskaan - oli akku sitten kuinka kuolemassa, tämä ei käsin helposti onnistu, vaan kamerassa kannattaisi olla AI Servo (jatkuva tarkennus, kuten yläkuvassa ei ollut) asetettuna. Myös F-lukua voi harkita nostavansa siten, että automaattifokus ei junnaa kohteen ja taustan väliä aina kun superzoomattu tähtäin ei pysy tarkalleen perhosen lentorataa noudattavassa kohteessa.

Ylläolevat kuvat ovat kyllä ihan kelpoja, ja harjoittelulla senkuin vain paranevat. Mutta että sainko halvalla superlaatuisen linssin? Ei siinä ihan niin käynyt. Allaolevaa päänsärkykuvaa rajaamalla kontrastieroille ilmestyy ihan maittavat värivirheet. Sen sijaan ainakaan silmin havaittavia vääristymiä ei linssistä löytynyt.

Huolestuttavampi oli white field -kuva (alhaalla yläosa), jossa näkyy heti vinjetointia. Ottamalla vinjetointikuvasta läskit pois... ermh, siis normalisoimalla väritasot ylikorostamaan värieroja (alhaalla alaosa), löytyi myös optisen akselin siirtymää, joka kylläkin vaihteli kuvauskerrasta toiseen, kun kuvien välissä oli linssin irroitus. Sen suhteen on siis toivoa.

Tietenkin yo. testikuvat edustavat sitä extreme-puolta, joista aika harva linssi suoriutuisi täysin puhtain paperein. Kyseiset virheet ovat hyvin ominaisia halvalla valmistetuille pallopintaisille linsseille. Linssien pinnan suhteen pitäisi siirtyä asfäärisiin pintoihin, joiden laatukontrolli täällä linssien luvatussa maassa on aika heikolla tolalla siitä huolimatta että niitä on kyllä tarjolla.

Extreme-kuvista huolimatta halpislinssimme poiki allekirjoittaneelle parhaimmat kuvat, johon osasyynä on toki samanaikainen siirtyminen digipokkaritason kamerasta järjestelmäkameraan. Uskoisin, että FinePixin kiinteä 28-300mm -linssi on parempi, mutta siltakamerana muut ominaisuudet tökkivät vastaan.

Kamera: Canon EOS Kiss Digital N (300mm, paitsi viimeisessä 70mm)

Ruskaraportti #002

2009-11-23T18:17:00.009+09:00

Ruskaraportti, viikonlopun päiväreissu ja uuden objektiivin testaus kaikki samana päivänä. Olisi päivästä ottanut enemmänkin irti jos olisi keskittynyt vain muutamaan asiaan. No, ei voi mitään.

Paikkana oli siis Chiban Youroukeikoku, ja oltiin taas aikaisessa. Väriloistoa oli hieman enemmän kylläkin, mutta alustavasti ajateltiin palata parin viikon kuluttua uudestaan.

Kamera: Canon EOS Kiss Digital N, 50mm EDII F/1.8 (ja joskus 70-300mm F/4-5.6)

Youroukeikoku, Chiba

2009-11-23T14:54:00.020+09:00

View Larger Map

Ruskaa ja vesiputouksia jahdatessamme Keikon kanssa päädyttiin syvällä Chiban sydämessä sijaitsevaan Youroukeikokuun (養老渓谷). Ja tosiaankin aika äkkiä päädyttiinkin ei-minkään keskelle. Ei käynyt mielessänikään että parin tunnin päässä Tokiosta voisi olla niin maalla. Edes vuoriston keskellä Nobeyamassa ei oltu ihan näin maalla.

Youroukeikokuun oli yllättävän monta junanvaihtoa. Se viimeinen on ihan mainitsemisen arvoinenkin. Kominato Tetsudo -rautatieyhtiö on sekoitus kurjinta köyhyyttä ja nostalgiaa. En tiedä onko nostalgisuus köyhyydestä seurannut älynväläys vai alkuperäinen tarkoitus (ehkä VR voisi käyttää samaa tekosyytä rautateiden kunnon ja kaluston temporaalidifferentiaalille) , mutta yli viisikymppiset seniorivaunut showa-kaudelta tuntuivat olevan aika monen juna-otakun mieleen - lähes jokaisessa risteyksessä oli vähintään kolme kameraa näpsimässä kuvia. Silmiin osui myös henkilökunnan tyttöenergia, sillä ensimmäistäkään miestä ei henkilökuntaan tuntunut kuuluvan.

Youroukeikoku on juuri ruskastaan tunnettu vaelteluseutu, jota ei päivässä kulje läpi. Lähinnä siitä että viimeinen juna lähtee takaisin Tokion suuntaan iltakuudelta, mutta myös siksi että polkuja on useita kymmeniä kilometrejä, ja kylässä on myös ulkoilmakylpylä. Me valitsimme Takatakin vesiputouksen ja sille johtavan Yourou-joen rantaa kulkeva polun. Sinne mentiin laiskasti bussilla.

Yourou-joen ranta sai ajattelemaan Ghiblin leffoja. Nätti kalliopohjainen joki, jossa kirkas vesi virtasi kiitettävällä nopeudella. Joen pohjalla oli nättejä veden muovaamia kalliomuotoja, ja jopa muutama hiidenkiven reikäkin löytyi. Jos olisi ollut hiemankin lämpimämpi, olisin ottanut kengät ja sukat pois, ja...

Polku oli kivetty ja helppo kävellä. Matkailijoita oli paljon, myös korkokenkäisiä sellaisia. Ruskakin tarjosi muutamia näkyjä. Joenpohja oli kauttaaltaan varjossa joten oli hieman viileää. Matkalla oli muutamia pikkuruisia (5-6 metrisiä) vesiputouksia, jotka liittyivät Yourou-jokeen valuttamalla vedet polun yli. Sillat olivat askelkiviä.

Itse Takatakin vesiputouksella on korkeutta 30 metriä ja pituutta (vaakatasossa siis) sata metriä, ja sekä juurelle että huipulle pääsi kapeaa sementtipäällysteistä polkua. Sitä oli tosi kiva kävellä mutapohjaisilla kengillä.

Youroukeikoku oli aika matkapainotteinen päivä, eli matka sinne tuntui kestävän pitkään ja sieltä palatessa junassa nukkui, vaikka kävely ei ollutkaan niin rankkaa. Mitään ihmeellisiä makuelämyksiä siellä ei ruokapaikkojen puutteessa ollut, joten paluumatkalla käytiin Minami-Funabashin LaLaPort-ostoskeskuksessa syömässä tosi maittavat jauhelihapihvit.

Youroukeikokuun pääsee Tokion asemalta Keiyo-linjaa （京葉線） pitkin Sogaan （蘇我）, jossa vaihdetaan ja mennään Uchibo -linjalla （内房線） Goihin （五井） asti, josta taas vaihdetaan yllämainittuun Kominato-tyttölinjaan （小湊鉄道）. Kominato-linjalla on vain yhdet raiteet, joten jos haluaa takaisin, pitää odottaa että samat vaunut tulevat takaisin. Ja viimeinen juna tosiaankin lähtee aika aikaisin, joten turhia ei kannata hidastella.

Kamera: Canon EOS Kiss Digital N, 50mm EDII F/1.8

Uusi tulokas, Sigma DG 70-300mm F/4-5.6

2009-11-22T19:56:00.010+09:00

Ostin uuden objektiivin epätoivosessa yrityksessä siirtyä kokonaan järjestelmäpuolelle noiden kameroiden suhteen. Kyllähän se Fujifilmin FinePix pärjäili ihan kivasti ja on se vieläkin arsenaalissa yleisluontoisilla retkillä. Mutta jos kuvata pitää, otan EOS:n. Megoja ei tarvitse niin paljon kun on kunnon zoom.

Sigma DG 70-300mm F/4-5.6 on ns. kolmannen osapuolen linssi, eli siis yksi valmistaja toisen valmistajan kameralle. Sain juuri töissä todistaa aika monelle sinnikkäästi epäuskovaiselle kuinka moinen yhdistelmä joskus ihan oikeasti toimii, mutta onhan sinä aina riskinsä. Sigman DG:tä (siis ei APO eikä OS) on aika pahasti parjattu, enkä olisi siihen päätynytkään ilman tätä blogia, joka lyhyesti sanoo "on se hyvä, te ette vaan osaa". Vähän hieman pidempänä versiona, Sigman DG:tä käyttävillä on ollut vaikeuksia saada tarkkoja kuvia 300mm polttovälillä. Kaikki jotka ovat joskus kuvanneet 300mm polttovälillä ymmärtävät kyllä että sehän nyt on täysin normaalia. Työkalun syyttämistä, ilmeisesti.

Sigma DG on massiivinen. Se on hyvin massiivinen. FinePixin 28-300mm on puolet koosta ja arviolta kolmannes painosta. Aikaisemmin ostamani kainalotuki tulee hyvään rakoon (hehheheh, "rakoon", kihihihihiiiiii!!). En voisi edes kuvitella pitäväni tuota vain kahdella kädellä.

Linssin ensikaste tapahtui Chibassa Youroukeikokun laaksossa. Se ei mennyt hyvin, mutten syytä linssiä. Totutut manuaaliasetukset eivät tuottaneetkaan ihan toivotun kaltaisia kuvia. Tuloksena määrittelen hyvän kuvanlaadun uudella tavalla: otan mukaan taivasta, ja siitä pitää löytyä useita sinisen sävyjä. Yksi automaattiasetuksistani tuo kuvanlaadun aika lähelle haluamaani, mutta kamerani ylivalottaa ihan simona. EOS ottaa ne kolmen valotuksen kuvat kolme kertaa nopeammin kuin FinePix, joten otan senkin käyttöön.

Yhden testikuvan tuon näkyville. Kuva on rajattu tietokoneella kolminkertaiseksi.

Etäisyydestä nyt ei ota erkkikään selvää - ...tai siis no, moi mä oon erkki ja saan semmoisesta palkkaa, mutta vapaalla olen laiska, ja laskutelineiden ylhäälläolosta voi nyt hyvin olettaa että kohde on kauempana kuin mitä yleensä ovat. Tärkeämpänä laadun merkkinä pidän taivaan ja valkoisen rungonosan välistä rajapintaa, jonka pitäisi olla ohut (= tarkka) eikä siinä saisi näkyä muita värejä (= liian tarkka kun kerran diffraktoi).

Ruskaraportti #001

2009-11-12T16:50:00.025+09:00

Vuoden 2009 ruska-raportointini alkaa Oku-Tamasta, jossa kävin katsastamassa Tokion alueen aikaisimmat ruskalehdet. Ne molemmat.

Ensimmäisellä Tokion-reissullani toteutin toiveen, jota oli vaalinut pienestä lapsesta asti: laskea kaikki taivaan tähdet. Tokion valosaasteisesta tähtitaivaasta sain tulokseksi 42 (vastaan "ihan oikeasti!" kaikille teille Adams-faneille). Niistäkin kaksi oli planeettoja. Olo oli hieman samanlainen.

Vastapainoksi pääsin kaverin kanssa juttelemaan (ylityöt ovat huono juttelutoveri) ja kenttätestaamaan ensimmäisen objektiivini, oppimaan tyhmistä virheistä (joista lisää alla) ja että syrjäseuduilla on paremmat harrastusmahdollisuudet kuin keskustassa, ja... no, Oku-Tama on tosi nätti paikka.

Sitten niihin kamerankäyttöoppeihin (jotka tietty kaikki ovat selkäytimessä teillä kaikilla paitsi minulla) ja jälkiviisauksiin. Minä niin tykkään jälkiviisauksista.

Uusi linssini on Canonin halpalinsseihin kuuluva 50mm F/1.8 II, joka oli suunnitteluvahinko: siitä aiottiin tehdä huonolaatuinen massatuotantolinssi, mutta suunittelussa tapahtui valitettava vahinko ja siitä tuli kalliiden ja erinomaisten linssien veroinen. Alalla olevana nyökytän päätäni myötätunnossa. Näin on itsellenikin tapahtunut. Elämä on.

Nopea linssi on joskus ihan tarpeen, mutta maisemakuvaukseen siitä ei oikein ole. Jos aukkosuhdetta ei itse ymmärrä pienentää, kamera yrittää linssin luonnollisella F/1.8:lla tarkentaa kaukana oleviin kohteisiin, joiden tausta on vielä kauempana. Suurien aukkosuhteiden eli nopeiden linssien heikkous on lyhyt fokussyvyys (siis etäisyys jonka sisällä kohteet näyttäisivät vielä olevan fokuksessa, lisäinfoa hakusanoilla "depth of field" ja "circle of confusion"). Jos kohde on niin kaukana että kädet tärisyttävät fokustähtäintä kohteen ja satojen metrien päässä olevan taustan välillä, kamera ei tiedä kumpaan fokusoida. Jos nopean linssin kamera ei tiedä mihin fokusoida, se ei silloin fokusoi yhtään mihinkään.

Muutamat lähikuvat onnistuivat hienosti, kuten myös kuvat joiden aukkosuhteet ymmärsin vihdoin ja viimein kutistaa F/4.5:en tienoille. Sekä kohde että tausta pysyivät fokuksessa, ja kamera kiittää. Ensi kerralla parempi... pää. Mikä käytännössä tarkoittaa ensi sunnuntaita (huomenna lauantaina sataa vettä). Viikon päästä perjantaina on palkkapäivä ja sitten se Sigman 70-300mm F/4-5.6 -objektiivi on minun! No, pihtari kuin pihtari, mutta fokussyvyysongelmat pitäisi olla sillä sitten selvät. Siitä seuraavana sunnuntaina käväisen syvällä Chiban puolella exäni ja uuden linssini kanssa. Lisää sitten Ruskaraportti #002:ssa.

Kamera: Canon EOS Kiss N (350D), 50mm F/1.8

Välineet vaihtoon

2009-10-29T12:55:00.014+09:00

Jep, kävi otsikon mukaisesti. Eei, kyllä minulla on ne vieläkin. Kamerat ovat kunnossa, lisääkin on hankittu, mutta vanhat ja ostoaikeiset maakaukoputket menee nyt... jonnekin muualle.

Kaukoputkien 700-2400mm polttovälit olisivat taanneet sen, että linnut eivät olisi karanneet lähestyessäni. Tietenkin ISO-lukua ja valotusaikaa pitää kasvattaa siihen malliin että jalusta (se metrin pitkä kahdeksan kilon mötikkä!) on pakollinen myös siellä neljän tunnin patikkareissulla. Linnut eivät tule parvekkeelle, enkä tosiaankaan lähde raahaamaan (enää...) tarpeeksi tukevaa kolmijalkaa yhtään minnekään.

Kolmijalan eliminoimiseksi halusin kehitellä jonkinlaisen kiväärimallisen jalustan, jolla kuvaamisen olisi pitänyt onnistua. Ja onnistuihan se. Se että saan valotusaikaa lyhyemmäksi käyttämättä kolmi- tai edes yksijalkaa auttaa olkapäihin - ei tarvitse raahata rannettakin paksummilla jaloilla varustettua telinettä minnekään. Se onnistui tämänkaltaisella vekottimella:
Tuo on kameran alle ruuvattava kainalotuki, ja sillä kuvataan kuten kiväärillä ammutaan. Tai oikeastaan kuin kevyellä kertasingolla. Ostin sellaisen jossa on kaksinkertainen pituus ja välissä ylimääräinen nivel, mutta se osoittautui tarpeettomaksi joten otin siitä yhden nivelen ja yhden varren pois.

Kainalotuki tasapainottaa yllättävän paljon, kuten seuraavista Neriman lentotukikohdan vierailijoista voi nähdä.

Ongelmana kuvissa (etenkin alemmassa) on pieleen mennyt manuaalifokus - pitkän polttovälin fokussyvyys on aika yltäkylläinen, mutta kukapa olisi arvannut että suihkuhävittäjä menee senkin yli niinkin haipakkaan? Ööh...

Todelliseksi ongelmaksi muodostuikin reunoilla hallaa tekevä palloaberraatio:

Vertailun vuoksi 50mm polttovälillä otettu kuva samasta suunnasta:

Buddha on siinä keskellä, pellon toisella puolella.

Silmä ei ole niin ankara väline kuin kamera, mutta koska kameralla tuota olisi tarkoitus käyttää, homma ei nyt oikein toimi.

Ostan jonkun kivan 300mm+ -linssin järkkäriin. Tuo kainalojalusta pitää sen kyllä vakaana tuossa polttoväliluokassa. Se Canonin 500-millinen F/2.8 taitaa toistaiseksi jäädä kaupan hyllylle. Pitää vaan pärjätä halvemmalla ja paikata aukot sitten treenauksella.

Kamerat: Fujifilm FinePix S9500 (28-300mm) ja Canon EOS Kiss N (tai 350D, 720mm)

Shasuin vesiputous

2009-10-20T20:06:00.035+09:00

View Larger Map

Shasuin vesiputous (洒水の滝) löytyy syvältä Kanagawasta. Visiittivirikkeen sain (varastin) eräältä vaihtarilta (hei, et ollut yliviivannut sitä listastasi, se oli vapaata riistaa! Eiku hetki... ei se mennytkään ihan noin. Öö, sori). (^-^;)

Reitti Saitamasta Yamakitaan tuli suunniteltua vasta viime hetkellä, lähinnä siksi että jos olisin miettinyt sitä tarkemminkin, olisi voinut jäädä tekemättä - junassa istumista oli kolmisen tuntia yhteen suuntaan, vaikka matkaa oli vain 120km. Varsinaista virhettä ei viime tinkaan jätetty matkasuunnitelma poikinut, mutta pienestä epätarkkaavaisuudesta johtuen jouduin odottelemaan Matsudan asemalla Gotenba-linjan junaa tunnin, kun kerran ostin lipun tarkistamatta aikoja. Matkaa oli enää noin kuusi kilometriä, eli kävellen olisin ollut jo perillä. Sen tunnin sitten katselin viereisen vuoren riippuliitäjiä (semmoisia laskuvarjolla vuorenrinteen ylävirtauksissa kellujia).

Yamakitan asemalta tankkasin ruoat ja juomat, jonka jälkeen lähdin suoraan metsään. Vesiputouksille olisin päässyt tietäkin pitkin, mutta suuntasin suoraan Asama-vuorelle, jossa sijaitsee myös Kawamuran linnan rauniot.

Söin matkaevääni linnanraunioilla. Oikeasti linnanraunioista puhuttaessa voi hyvin käyttää suomalaisia käsitteitä, sillä jälkeäkään ei ollut, vain pelkkä nurmikenttä ja muistolaatta. Mutta maisemat olivat kivat.

Asama-vuorella on korkeutta säälittävät 250 metriä korkeusmittarini mukaan, joten mistään vuorikiipeilystä ei voi puhua.

Huipulla oli myös paikallisia:

En tiedä oliko tuo myrkyllinen, mutta ei se liikkunut ollenkaan. Otin oksan pois saadakseni hyvän kuvan ja sitä se hätkähti, eli oli sentään elossa. Joku finskituristi ei kyllä tätä kaveria laittanut karkuun, ja auringossa elbaaminen jatkui astuttuani varovasti yli.

Jälkieditointi: Juu, oli se myrkyllinen. Tosi nuori Yamakagashi (Rhabdophis tigrinus), puolustautuu mm. olemalla täysin liikkumatta (Hei, sää makasit poikittain polulla! Kuka tahansa olisi nähnyt sut!!). Myrkkyhampaat ovat suun perällä joten myrkyllisyydestä huolimatta ei ole erityisen vaarallinen (suu ei aukea niin paljoa että yltäisi).

Laskeuduttuani vuorelta tie jatkui asfaltoitua tietä pitkin Shasuin vesiputoukselle johtavan polun juureen, ja jatkoi siitä matalaa puroa myötäillen.

Vesiputous itse oli syvällä laaksossa eli aika varjossa. Tähän aikaan vuodesta ja päivästä auringosta ei ollut erityisemmin apua kuvauskohteiden valaisuun eikä vartalon lämmittämiseen, mutta silti paikalla tuli vietettyä yli tunti.

Ja sitten ne Lord of the Rings -kuvat:

Valitettavasti kuvatessa zoom oli piikissä, sillä putoavien kivien suojavarusteet oli vielä rakenteilla ja pääsy juurelle kastumaan oli kielletty. Vesiputouksen WWW-sivuilla se toki mainittiin, mutta tieto oli yli puoli vuotta vanhaa, joten elättelin toivoa että homma olisi jo hanskassa. Mutta ei se tuoltakaan etäisyydeltä mikään paha näky ollut. Otin kuvia useilla eri valoisuuksilla, ja valitsin tänne ne tummimmat juuri tuon LOTR-efektin vuoksi.

Yamakitan (山北) asema on tokiolaiselle tuiki-tuntemattoman Gotenba-linjan (御殿場線) pysäkki, jolle pääsee ketterästi Shinjukusta Odakyu-linjalla (小田急線) Odawaran (小田原) suuntaan. Vaihtopysäkki on Odakyu-linjan Shin-Matsuda (新松田), josta on parikymmentä metriä Gotenba-linjan Matsuda-asemalle. Matkan kesto riippuu siitä kuinka hyvin osaa valita pikavuoroja. Kombineja on runsaasti matkalla, mutta Yamakitan kombinia varten pitää olla tarkka silmä.

Kamera: Fujifilm Finepix S9500 (28-300mm)

Vuodenaikojen kalenteri

2009-10-15T08:40:00.006+09:00

Vanha juttu, sain linkin työkaverilta vuosi sitten. Mutta nätti se on vieläkin.

Tomoiki-kalenteri on sataprosenttisesti japaninkielinen, mutta käyttöliittymä on graafinen - point'nClick toimii millä kielellä tahansa. Japanilaisten kulttuurivuodenaikojen, lomapäivien, kuunkierron yms. kalenterihälän lisäksi vuodenaikoja klikkaamalla pääsee katsomaan nätisti toteutettua ja vuodenaikaan liittyvää videota Japanin luonnosta.

Tomoiki-nettitelevisio on omien sanojensa mukaan "Ihmisten, luonnon, ympäristön, alueiden ja Maan teemoihin erikoistunut media". Itse en ole vielä niin pitkälle tutkinut kalenteria lukuunottamatta, koska kun on aikaa, hyppään junaan ja menen itse pääkallopaikalle, mutta pikaisen vilkaisun perusteella saitilta löytyy pääasiassa luontoystävällisiä videoita ja animaatioita. Kyllä siellä aikaa viettää.

Tokain luontopolku

2009-09-23T17:09:00.025+09:00

View Larger Map

Tokain luontopolku eli 東海自然歩道 ei mahtipontisesta nimestä huolimatta ole missään tekemisissä vanhan eikä uuden Tokain valtatien kanssa. Tokain luontopolku on rakennettu vain osaksi historiallisille alueille ja vasta 1970-luvulta lähtien. Mutta pitihän sekin kokea, etenkin kun kovinkaan kauemmaksi ei ollut menemistä (Silver Week, hotellit piukassa). Kun van voisinkin väittää että kuljin sen päästä päähän - Tokain luontopolku alkaa Tokion Takaosta ja päättyy 1700 kilometrin (tai 50 päivän, ihan kumpi pahempi) jälkeen Osakan Minoon.

Lähtö oli Takaosanguchin asemalta. Ryysis oli hirveä, joten etsin PSP:ni kartasta hieman kauempana olevan kombinin, josta hain eväät. Käänsin heti selkäni 50 minuutin köysiratajonolle ja suuntasin vuoripolulle, jossa sain jonottaa Takao-vuoren huipulle. Toistanko tuon? Olisi tunnelman kannalta hyvin tärkeää sisäistää tuo kursiivilla kirjoitettu osa, erityisesti se verbi.

No, Takao-vuoren polut ovat hyvin kattavia, ja jotkut ovat lomailijoiden suosiossa. Minun automaattisesti valitsemani taas eivät olleet, joten suurin osa kiipeämisestä ei ollut pelkkää jonossa junnaamista. Takao-vuorella on korkeutta semmoiset 600 metriä, joten mistään mahdottomasta ei ollut kyse.

Polut olivat pienoinen pettymys. Ihmisryysis nyt ei ole ollut minulle koskaan ongelma kuin ääritapauksissa, mutta aivan kaikki eläimet loistivat poissaolollaan. Vuoristosta ei erityisemmin voinut nauttia, sillä rinteet olivat täynnä puita eikä mitään näkynyt.

Huipulla (josta kyllä löytyi ravintoloiden lisäksi jopa parkkipaikka) söin lounaani, jonka jälkeen suuntasin Kobotoke-vuoren huippua kohti. Se olisi noin puolessa välissä Sagamikoon, josta ajattelin ottaa paluujunan.

Reitti Kobotoke-vuorelle ei ollut enää niin suosittu, ja matka taittui ihan mukavasti. Eväitä ei enää ollut, mutta eipä siinä nälkäkään ehtinyt tulla. Kobotoke-vuorella oli kalteva nurmikenttä sopivasti auringon suuntaan, johon nukahdin noin puoleksi tunniksi. Maisemiakin pääsi katselemaan, kun puut väistyivät.

Laskeutuminen Kobotoke-vuorelta oli juuri sitä - laskeutumista usean kilometrin matkalta. Vuoripolut ovat toki hyvin hoidettuja pahojen paikkojen portaikkoineen, mutta pitkästä aikaa alkoi pioneerikomppaniaan jättämäni polvi kolottaa (ei sitä hyvää kipua, siis), ja sain turvatua vaihtoehtoisiin laskeutumistapoihin. Ei en hypännyt, vaan omaksuin rapu-kävelytyylin. Sivuttain eli kylki edellä laskeuduttaessa polvi ei tunnu rasittuvan yhtä paljon. Tietenkin marssitahtia piti myös muuttaa. Hämähäkkien kymmenkertaisiksi paisuneista keskiruumiista ymmärsin siirtyneeni Tokiosta Kanagawan puolelle, mutta matkalla oli muutamia penkkejä joissa onnistuin lepuuttamaan koipia ilman että yksi näistä ulkoavaruuden hirviöistä tulisi retuuttelemaan väsyneitä raajojani.

Tokain luontopolku jatkui myös asvaltilla, jota kesti noin puolen kilometrin verran. Matkalla oli myös pikkukauppoja, joista sai juotavaa ja pikkupurtavaa. Maantien ja asutuksen läpi kulki joskus noin puoli metriä leveä polku, joka hädin tuskin ansaitsi tulla kutsutuksi miksikään. Mutta sain sentään nuolla sanani kun viimeisetkin talot väistyivät Benten-sillalle päästyäni. Minä alhainen maan matonen en sen enempää tuhlaa sanoja muihin kuin rukouksiin että kuvani joskus osaisivat kertoa paikallaolemisen tunnelmaa yhtä tehokkaasti kuin osakalaisen senseini kuvat.

Tokain luontopolun luonto-osuus päättyi osaltani siihen. Benten-sillalta tie vei Sagamikoon, jossa kävelin samantien juna-asemalle. Tarkistin ajat ja ostin liput, mutta päätinkin sitten jostain syystä ottaa vasta... hamassa tulevaisuudessa lähtevän junan. Sagamiko osoittautui sieväksi pikkukaupungiksi, josta ei tunnu mitään puuttuvan. No, kombinit ja isot supermarketit loistivat poissaolollaan, mutta pääkadulla oli hyvin paljon pikkukauppoja, josta tuntui saavan kaikki päivittäiset tarpeet. En itseasiassa osaa ollenkaan kuvitella hakevani kalaa yhdestä, perunat toisesta ja sipulit kolmannesta kaupasta, mutta uskoisin tottuvani siihen hyvinkin nopeasti.

Siirsin itseni Sagami-järven rannalle, josta löysin pienen puiston ja jotain jota voisi kuvata kiinteäksi tivoliksi. Ihmisiä käyskenteli hiljalleen, joutsenen ja valaan näköiset risteilyalukset saapuivat kotiin, lapset juoksentelivat ympäriinsä, ja tunnelma oli hyvin hiljainen. Ilta oli jo laskeutumassa, ja tuntui että lapset ja aikuiset eivät väsymyksestään ihan vielä haluaisi lopettaa sitä täydellistä päivää. Tai sitten kyse oli vain maalaistunnelmasta, johon en ollut vielä törmännyt. Joka tapauksessa lykkäsin lähtöäni parikin kertaa seuraavaan junavuoroon ja vain istuskelin järveen johtavilla portailla. En yhtään panisi vastaan tuommoiseen paikkaan muuttamista, varsinkaan kun työmatka ei erityisesti pitenisi.

Kuvatunkaltainen reitti löytyy Chuo-linjan (JR中央線) pysäkkien Takao (高尾) ja Sagamiko (相模湖) välistä, vaikkakin Keio-linjan (京王線) asema Takaosanguchi (高尾山口) on pari kilometriä lähempänä Takao-vuorta kuin Takaon asema. Takaosanguchin asemalla on pikku tuliaiskauppa josta saa hieman purtavaa, hieman kauempana on kombini ja vuorelle johtavalla tiellä on paljon ravintoloita, kuten myös huipulla. Takao-vuoren jälkeen Kobotoke-vuorella myydään juotavaa, sen jälkeen seuraava tankkauspaikka on Sagamikossa.

Kamera: Fujifilm Finepix S9500 (28-300mm)

Oku-Tama, Tokio

2009-09-12T22:18:00.012+09:00

View Larger Map

Tokiossa sijaitseva Oku-Tama 奥多摩 on nimensä veroisesti aivan perällä. Tokion prefektuurin luoteisosa on pääosin vuoristoa, ja asutus taistelee laaksoista joen ja rautatien kanssa. Seutu on niin maaseutua kuin Tokiossa vain voi olla, mikä lähinnä merkitsee toisenlaisia prioriteettejä kuin keskustan asukkien. Infrastruktuuri on kuitenkin samalla tasolla kuin muuallakin Tokion lähiöissä.

Vuoristoisen maiseman ja asutuksen ansiosta alueella on useita hyvin hoidettuja trekking -reittejä, joissa paikalliset seniorit treenaavat kuntoaan. Mistään umpikorvesta ei ole kyse, polut ovat avaria ja hyvin hoidettuja. Tämä polku oli se jossa ensimmäistä kertaa (ihan konkreettisesti) ymmärsin että japanin sana "vuorikiipeily", vaikkakin yksikkömuodossa, ei välttämättä sulje muidenkin vuorenhuippujen olemassaoloa pois.

Eksymisen vaaraa ei ole, mutta korkeuserot ovat suurempia kuin mitä luut kestävät. Eli heti kun kävellessä jalka tömähtää maahan asettumisen sijaan, kannattaisi tälläkin polulla levätä ettei tule väsyneenä harha-askelia.

Puut aukenivat aina silloin tällöin että pääsee vuoristostakin nauttimaan.

Niin ja tietenkin ne vuoripurot. Ihan vesiputouksiksi asti eivät yltäneet, niitä varten pitää mennä Kanagawan puolelle.

Oku-Tamaan pääsee Oume-linjalla (青梅線) Tachikawasta (立川), joka on JR-Chuo -linjalla (JR中央線) Shinjukusta länteen. Polku lähtee usealtakin asemalta, mutta Oumen asemalla pelaa huoltokin. Reitti kulkee hyvin hoidettuna ainakin Futamataon asemalle asti.

Kamera: Fujifilm FinePix S9500 (28-300mm)

Tokion Sataman Lintupuisto

2009-09-11T23:04:00.017+09:00

View Larger Map

Idyllinen nimi luonnonpaikalle, ja todellisuus on yhtä idyllinen (sarkasmi kulkee kursiivilla). Tokion Sataman Lintupuisto 東京港野鳥公園 on lähestulkoon identtinen Chibassa sijaitsevan Yatsuhigatan kanssa, mutta aluetta reunustaa asuinalueiden sijaan teollisuusalue täytemaalla. Liikenteen meteli on... ikävä. Viereinen Hanedan lentokenttä ei auta melusaasteeseen. Meri on vieressä mutta ei erityisesti auta, täytemaasaaria on kaikkialla ympärillä.

Lintuja ei meteli tunnu häiritsevän, vain ihmisiä. Tokion sataman lintupuistosta löytyy useita lintulajeja sekä tekojärvien mutapohjan eläimiä (vuoroveden virkistäminä). Haikaroita ja merimetsoja on yltäkyllin, kuten toistaiseksi tunnistamattomaksi jääneitä, jalat kuivina pitäviä pikkulintuja suurina parvina. Tekojärviin on tungettu tolppia, jotka merimetsot ovat valloittaneet (kuten oikeastaan kaikki Suur-Tokion vesialueet).

Pikkulinnuista tuli köyhästi kuvia kun tuo tarkennuksen varmistaminen digitaaliselta näytöltä on älyttömän kurja ajatus. Aikaisempi huomio, että kunhan pikkulintujakin katselee tarpeeksi kauan, niistä erottaa ihmismäistä käyttäytymistä, sai taas vahvistusta. Mm. eräs lintu köllötti auringossa selällään keskellä parvea. Lähestyessäni linnut lähtivät karkuun, mutta tämä yksi jäi selälleen. Luulin jo sen olevan kuollut. Kaksi sen kaveria laskeutui viereen kun jatkoin lähestymistäni. Noin viiden metrin päässä ollessani se havahtui pelästyttäen kaverinsa karkuun. Kesti täydet kymmenen sekuntia kun lintu katseli pöllisteli ympärilleen tyyliin "hei missä kaikki on?", suoristi sulkansa ja lähti sitten parven perään.

Yatsuhigatan tapaan Tokion Sataman Lintupuistossa on myös luontokeskus, jossa pääsee tarkastelemaan järven lintuja lähempää. Poikkeuksena Yatsuhigatasta oli kellarikerros, josta pääsi mutapohjaa kiertävälle polulle, jossa ravut heiluttelivat saksiaan kosketusetäisyydellä. Kuulemma kun ravut kuivuvat, ne kuolevat.

Uutena omituisuutena (minulle) oli liejuryömijät, jotka syksyivät kaivamistaan koloista mudan yli julmettua vauhtia, vaikka jalkoja ei edes ole. Ilmankos kohta väsyivät ja antoivat kuvata.

Ovat kuulemma kaloja. Kalat vaan eivät hengitä nahkansa läpi kuten nämä.

Tokion Sataman Lintupuisto oli ihan kiva reissu, mutta ei sitä tarvitse toistaa. Sijainti on kyllä keskeinen mutta silti tosi hankala. Tokyo Monorail -linjan Ryuutsuu Center 流通センター -asemalta kun joutuu kävelemään vielä pari kilometriä, ja vaikka reitti on suora, kyllä se pitää tietää. 300 jenin pääsymaksu ei päätä huimaa, mutta Yatsuhigata oli ilmainen. Lähin kombini on Ryuutsuu Center -asemalla, mutta puistossa on muutamia juoma-automaatteja.

Sadekausi! Ah, tuo iiiiihana sadekausi...

2009-07-21T16:03:00.008+09:00

Joopa, nyt kun olisi oppaat ja vermeet, niin taivaalta tulee vettä joka toinen päivä ja molempina viikonloppupäivinä. Eipä tässä ole tullut luontoa ihmeteltyä kovinkaan paljoa. Olen vehkeitä kiillotellut, puhdistanut linssejä, järjestellyt objektiiveja ja okulaareja, kiillottanut kaiken uudestaan, järjestellyt kaik... v%$tun vesi, miksi se ei ole kraanassa missä sen kuuluisi?

Elokuussa onkin saunareissu edessä, mutta koska lupasin japanilaisia luontokuvia (eikä saunaillassa kuvatut luontokuvat sovi blogiin jossa ei ole K18-merkintää), pitää tälläkin palstalla kuunnella vielä hieman sirkkoja.

Mutta tylsyyden päivinäni olen raapinut jenin sieltä ja toisen täältä, ja vaikka ostan vielä yhden putken, kokoelmani on jo nyt ihan tarpeet täyttävä.

Alaoikealla on vakiovehkeeni, Fujifilm Finepix S9500, jolla otan yleisemmät kuvani. Se siis on siltakamera, jossa sensorin pienuus ja optisen tähtäimen puute tuli aika haipakkaa vastaan. Mutta siinä on 10x zoom, se ottaa 9 megan kuvia ja sillä saa videoita, joten se pysyy arsenaalissani vielä tovin.

Sen yläoikealla on uusin ostokseni, Canon EOS Kiss Digital N (tai eurooppalaisittain 350D), 8 megapikselin aito järkkäri. Ostin käytettynä pelkän bodyn, koska tuikkaan sen kameran edessä olevaan Vixen Geoma EDII 67mm maakaukoputkeen. Väliin tarvitaan vain kolme adapteria... tai siis kaksi adapteria ja okulaari, mikä tekee siitä aika hassun viritelmän. Systeemillä saa 1400mm ja 2000mm polttovälit, joten ilman hyvin järeää kolmijalkaa (vasemmalla ylhäällä) hommasta ei tule yhtikäs mitään. On tarkoitus hankkia vielä pienempi okulaari, jolla saisin 1100mm polttovälin aikaan. Myös pienempi maakaukoputki ei ole budjetin ulkopuolella, jolloin käytettävissä olisi yllä mainittujen lisäksi myös 792mm, 1008mm ja 1440mm polttovälit. Pienempi maakaukoputki (kuvassa olevan "pikkuveli") olisi myös köykäisempi kantaa eikä välttämättä kaipaisi kolmijalkaa. Ajattelin väsätä sille (ja kameralle) jonkinlaisen kiväärin tukin jolla tähtäillä ja ottaa kuvia.

Alavasemmalla on tasapainoituslevy ja siihen kytkettävissä oleva Spotfinder -tähtäin. Se on lelu. Siis ei missään tapauksessa halpa eikä huono vekotin, sillä vain tahtoo leikkiä aina ja koko ajan. Sen ruutuun heijastetaan heikkotehoisella laserilla halutunmuotoinen kuvio, joka pitää kohteen tähtäimessä pään liikkeistä huolimatta. Auttaa kummasti lentävän kohteen seurannassa kun suurennos on 25-kertainen. Se viritetään siten että oikealla silmällä tähdätään kameran tähtäimen läpi ja samanaikaisesti vasemmalla silmällä Spotfinderin läpi. Se vaatii totuttelua, mutta kun se onnistuu, olo on tosi Starship Trooper! Ilman itikoita...

Kun vain vielä pääsisi kuvaamaan. Taitaa jäädä O-Bon-festivaalien jälkeiseen aikaan. (_ _)

Akatake, Nagano

2009-06-15T10:44:00.106+09:00

Sadekaudesta johtuen tällä kertaa hieman menneen kertausta aina marraskuusta 2007 asti, mutta hoidetaanpa pois ennenkuin jäljellä on enää pelkkiä valokuvia.

大きな地図で見る

Päästyäni asemapaikkaani Nobeyaman ylängöllä sijaitsevalle aurinkotutkimusasemalle viereisen Yatsugataken korkein huippu Akatake (2900m) ehti kiusata minua kuukauden päivät ennenkuin pääsin yrittämään nousua ensimmäisen kerran. Varusteiden keräämiseenkin kului sen verran että huipulle ehti tulla lunta. Mutta ihan kuin lumi suomalaista pelottaisi. Nuo eivät olleet niitä kuuluisia viimeisiä sanoja, mutta potentiaalia oli kyllä.

Lähtö oli aikaisin aamulla, 7:00. Juurelle (eli kunnes autolla ei enää olisi päässyt) kävely kesti noin kaksi tuntia. Puolessa välissä peltoja, aamu-usvan hälvettyä sain ensimmäisen vilkaisun sinne minne olin menossa.

Matka juurelle oli lähinnä helppokulkuista tietä. Vasta kun tienviitat alkoivat osoittamaan vuorelle (ja myös hieman korkeammissa kulmissa) tiekin muuttui poluksi.

Ylöspäin viettävään saniaismetsään oli yksi mattimyöhäinen peura jäänyt pitkälle aamiaiselle, ja kuultuaan minun metelöintiäni katsoi olevansa kovinkin välkky ja piiloutui saniaisten keskelle - metrin päähän polusta. Päästyäni noin kahden metrin päähän peura ajatteli, että jaettu sydänkohtaus on... no, kaksi sydänkohtausta.

Akatakea maan päältä katsottuna perspektiivi peitti syvyysvaikutelman, ja matkaa huipulle oli vaakatasossa melkein saman verran kuin mitä vuorijonolla oli leveyttä. 2000 metriin asti metsäpolkua oli helppo kävellä, mutta oli parempi että se askel tuli sitten myös oikeaan paikkaan.

2000 metrin korkeudessa puut alkoivat jo väistyä, ja seljennyttä maisemaakin pääsi katselemaan.

Noin 2300 metrissä sain ylimääräisen hengähdystauon useaksi kymmeneksi minuutiksi vain vilkaisemalla olkani ylitse:

Ja Fuji-vuori oli sentään yli 60 kilometrin päässä eteläisen naapuriprefektuurin puolella. Tuommoinen näky virkisti kummasti.

Lähestulkoon välittömästi seurannut taas ei:

Kuvassa näkyy noin 30cm leveä terässilta. Vasemmalla puolella on rinne, joka vie 400m ylempänä olevalle huipulle. Rinne jatkuu oikealla puolella samassa kaltevuuskulmassa aina 1200m alempana olevalle rotkonpohjalle. Huomatkaa kaiteen puuttuminen.

Kuvasta heikommin erotettavissa on se kettinki, jonka varassa tie jatkuu - kohtisuoraan rinnettä ylöspäin, hieman ennenkuin kuvan terässilta loppuu. Hieman kiipeämisen tunnelmaa (lumi ei ole koristetta eikä ainakaan auttanut kiipeämistä jäisen kettingin varassa):

Kyllä minuakin varoiteltiin että ei pitäisi lähteä kiipeämään yksin. Mutta mitäs se toinen olisi voinut tehdä, ottaa koppi kun syöksyn terminaalinopeudella päin näköä kirkuen kuin pikkutyttö? No ei sentään, kyllä juttukaveri estää paniikin syntymistä ja pitää tempoa pienellä. Mutta juttukavereita reitillä kyllä riitti. Ei nyt ihan tungokseksi asti, mutta useita kertoja sain ankkuroida itseni rinteen puskiin odottamaan että kettinki vapautuisi. Löysät housuissa -kiipeämistä kesti vain tunnin, sitten pääsinkin jo huipulle!

Huipulla oli puinen tasanne, pieni curryravintola (!) ja alttari. Alahuipulla oli oikein ryokan heille jotka tulivat pohjoisen suunnasta, vuorijonon mittaisesti, eikä valoisaa aikaa enää olisi turvalliseen laskeutumiseen käytettävissä.

Huipulla oli pakkasta ja olin jotenkuten valmistautunutkin siihen. Söin, lepäsin, otin valokuvia kunnes kamera jäätyi, ja sitten aloitin laskeutumisen.

Laskeutuminen oli hieman hermostuneempaa, minkä johtuu siitä että rasittuneet lihakset saivat hetken levätä eivätkä olisi enää halunneet käynnistyä. Paluumatka oli myös valokuvaköyhempää koska palasin samaa reittiä, ja myös siksi että kamerani suli vasta kun pääsin puurajan alapuolelle.

Päästyäni noin 1600 metrin korkeudelle oli jo täysin pilkkopimeää. Otsaan kiinnitettävän voimakkaan led-valon ansiosta se ei erityisesti haitannut. Mutta jokin, jonka paino oli useita satoja kiloja suurempi kuin minun, seuraili minua pimeässä metsässä noin kymmenen metriä takanani, ilmeisesti itse turvautuen pääosin näköaistiin koska se ryske oli herättänyt kuolleetkin. Onnistuin pidättäytymään juoksemasta pimeässä metsässä, kunnes pääsin tielle. Kävely kämpille kesti toiset kaksi tuntia, mutta nukuin tyytyväisenä koko matkan perille saakka.

Seuraavan päivän vietin tasaisessa Sakudairassa, kaukana kaikesta luonnosta. Välttelin jopa portaikkoja kuin ruttoa.

Yatsugataken vuorijonon korkeimmalle huipulle Akatakelle kaksi lyhyintä (= jyrkintä) kiipeilyreittiä lähtevät Kiyosatosta (清里) Yamanashin puolelta ja Nobeyamasta (野辺山) Naganon puolelta, molemmat Koumi-linjan (小海線) pysäkkejä, noin puoli tuntia JR-Chuo -linjan (中央線) Kobuchizawasta (小淵沢). Matkaeväät kannattaa ottaa mukaan viimeistään aseman lähistön kombineista.
Kyseisenä talvena kolme ihmistä jäi Yatsugatakelle.

Yatsugatakesta ja Akatakesta näkyy vilkaisu myös Shunji Iwain elokuvassa "Love Letter".

Kamera: Canon PowerShot A550

Yatsuhigata, Chiba

2009-06-11T08:45:00.030+09:00

Suurenna

Yatsuhigata (谷津干潟) Nature Observation Center Chiban prefektuurissa on yksi Suur-Tokion monista asutuksen keskelle väsätyistä luontopuistoista. Viereisestä moottoritiestä ja raskaasta asutuksesta huolimatta elukat tuntuvat tykkäävän. Yatsuhigatasta löytyy lintuja, kaloja, rapuja ja käärmeitä. Ja kaikille ruoaksi ötököitä (joita en kuvannut).

Kuvasta saa aika hyvän yleisilmeen Yatsuhigatasta. "Luonto" -sanan kohdalla saa rypistää kulmakarvoja.

Yatsuhigata on laaja suoalue, jossa avovettä on korkeintaan (haikaran) nilkkoihin. Linnut joko elbailevat suohon pystytettyjen tolppien päällä tai kahlaavat syömässä pikkukaloja, kotilorapuja ja mudassa eleviä ötököitä.

Silmiinpistävin natiivi oli ehdottomasti harmaahaikara, vaikka silkkihaikarapopulaatio ei helposti hyväksyisikään vähemmistöasemaa.

Lentävien kohteiden valokuvaus on vielä hakusessa.

Rannan töyrään juurella, missä lintujen sijaan käyskentelevät ihmiset haikaroitakin suuremmilla linsseillä varustetuilla kameroilla (jopa tähtikaukoputkia oli valjastettu lintubongaukseen), saivat ravut ottaa linnuilta rauhassa aurinkoa.

Yatsuhigata on yhteydessä mereen, ja sinne ei virtaa aina pelkkää vettä.

Hieman suon ylle ulottuvat kävelytasanteet antavat hyvän kuvan mitä pohjalla liikkuu. Kotilorapujen ja planktonin lisäksi muutamia rauskujakin on vuorovesien mukana eksynyt parikymmentä senttiä syvään Yatsuhigataan, mutta eliörikkaudesta päätellen heillä on ihan kivaa ja vatsa täynnä.

Lopuksi iloinen pitkäjalka -perheen tapahtuma, joka opastuksen mukaan tapahtui edellisenä päivänä, mutta sen verran tomerasti pikkuiset nokkivat mudasta ruokaa että taisi tapahtua ehkä hieman aikaisemmin.

Lähin rautatieasema on Keiyo-linjan Minami-Funabashi (京葉線南船橋), jota kautta pääsee myös Makuhari Messeen. Juoma-automaatteja on, mutta lähistöllä ei ole kombineja.

Kamera: Fujifilm FinePix S9500 (28-300mm)